Virastossa, jossa…

”Virastossa, jossa… mutta parasta olla sanomatta missä virastossa. Mitkään eivät ole sen helpommin ärtyviä kuin erilaiset virastot, rykmentit, kansliat ja, lyhyesti sanoen, kaikenlaiset virkakunnat.”

– Nikolai Gogol, Päällysviitta

Viisi opiskelijaa kulkee pitkin Porkkalankatua kohti Helsingin oikeustaloa. Vastatuulessa sataa: ”Virkistävää”, toteaa eräs. Vanha viinatehdas näyttää jo kaukaa katsottuna mahtipontiselta ja uhkaavalta. Säännölliset ikkunarivit, selkeät linjat. Yksityiskohdat toistuvat samanlaisina joka suunnalla. Tämä oikeustehdas muistuttaa hyvin paljon Tempelhofin lentoasemaa. Talo on liian suuri ihmiselle.

Porttikongista pihaan astuessa on edessä todellinen tyrmäys: Rakennus kaatuu päälle, piha on aivan liian pieni, olen yht’äkkiä liian lähellä taloa, on pakko katsoa ylös, taivas on liian kirkas, talo on liian synkkä. Tuntuu silmissä. Piha on toisesta päästä avoin: Horisonttiin katsoessa voi aavistaa, että siellä on meri. Tämä talo kutistaa ihmisen. Hän on pieni papana oikeusjärjestelmän juurella jo ennen kuin ketään on syytetty tai tuomittu.

Sisään pääsee vain yhdestä ovesta. Turvatarkastuksessa laukut läpivalaistaan. Pihdit saa olla, mutta kynsisaksia ei. Laukkujen penkomista, tavaroiden levittelyä liukuhihnalle, lisää vartijoita, kuittailua, vittuilua. Kuittia vastaan saa sakset takaisin. Yleensä vain köyhällä ei ole varaa yksityisyyteen, mutta täällä kaikki joutuvat esittelemään laukkunsa sisällön läpivalaisussa. Rikas rouva toki voi jättää tavaransa myös autoon toisin kuin metrolla matkustava prekaari opiskelija, jolla koko elämä kulkee olkalaukussa.

Lentokenttätunnelma jatkuu sisällä aulassa, jossa kahdella suurella näytöllä on näkyvissä päivän oikeudenkäynnit nimineen ja numeroineen. Yksityisyyden menettää myös oikeudessa. Penkeillä istuskelee odottavia ihmisiä. Mutta he eivät odota lomamatkan alkamista tai uuden päällysviitan valmistumista. Vain muutamat puhelevat hiljakseen.

”Kuudenteen kerrokseen ja soittakaa ovikelloa.” – Täällä sentään on ovikello, jottemme vahingossa tunkeudu laittomasti mihinkään. Hissiaulasta tulemme muutaman metrin levyiseen huoneeseen, jossa ei oikeastaan ole mitään, vain ovia ja luukku. ”Uuh, tämä muistuttaa kummasti sitä Valtioneuvoston aulan lasikoppia…”

Ovikelloa soittamalla ei kuitenkaan aukene ovi, vaan sen vieressä oleva luukku. Lasin takana pimeässä kopissa on mies, joka ottaa paperimme vastaan. Luukku on aukko viraston maailmaan, joka on visusti eristetty meidän maailmastamme. Näemme lasikopin läpi, että siellä on ehkä huoneita ja ihmisiä, mutta olemme auttamattomasti toisella puolella, pienessä onkalossa, joka viraston maailmaan on koverrettu ulkopuolelta tulevien ihmisten vierailuja varten.

Sama asetelma on läsnä paitsi virastoissa myös pankeissa ja kaupoissa: Tällaisessa virastoarkkitehtuurissa keskeistä on erityinen tiski, joka erottaa ihmisen ja byrokratian maailmat toisistaan. Tiskin takana on toinen todellisuus, johon et pääse käsiksi muuten kuin oikealla valuutalla, olipa se sitten valituskirjelmä, käteinen, pankkikortti tai hakemuslomake.

Sinun on osattava puhua erityistä kieltä, jotta voit kommunikoida tiskillä. Virkailijakin on ihminen, mutta hän ei puhu tai toimi kuten ihminen, vaan kuten virasto: Vuosia sitten Kela alensi opintotukeani ”puolisoni tulojen perusteella”. Asuin kuitenkin kaverini kanssa kimppakämpässä, joten minulla ei ollut puolisoa, vaan kämppis, vaikka meillä olikin yhteinen vuokrasopimus. Selitin sinkkuuttani Kelan toimistossa, mutta virkailija ei ymmärtänyt puhettani, vaan aloitti jokaisen lauseensa: ”Niin tämä sinun puolisosi…”

Tiskillä olet vastakkain järjestelmän kanssa, ja hyvin harvoin ja vain erityisestä perusteesta voit päästä istumaan virkailijan kanssa rinnakkain saman pöydän ääreen… Tässä maailmojen rajalla asioita ei tehdä yhdessä, vaan vastatusten.

Tällaiseen asioimiseen tarvittavaa kansliaälyä kuitenkin opitaan jo koulussa. Vaikka koulussa ei opettajan ja oppilaiden välillä ole viraston tiskiä, vaan opettajan pöytä, siellä noudatetaan elämälle vieraita oppituntien ja -aineiden jakoja, tehdään kokeita ja pistokokeita, saadaan arvosanoja ja opitaan, että laittamalla rastin oikeaan ruutuun saa palkinnon. Siellä opitaan myös että opettajilla on oma opettajainhuone, mutta oppilailla ei, ja että opettaja tarkkailee oppilaita ja antaa luvan puhua ja määrää myös puheenaiheen. Koululainen oppii toimimaan ympäristössä, jossa liikkuminen, puhuminen ja ajankäyttö on tarkasti säänneltyä.

Mutta ongelma on, että se ei ole elämää. Se on kansliaelämää, jota myös Päällysviitan puhtaaksikirjoittaja Akaki Akakijevitš viettää:

”korkeintaan silloin, kun hevosen turpa, ties mistä ilmaantunut, laskeutui hänen olkapäälleen ja puhalsi sieraimistaan kokonaisen tuulispään hänen poskelleen – vasta silloin hän havaitsi, ettei ollutkaan keskellä kirjoittamaansa riviä, vaan pikemminkin keskellä katua.”

– Nikolai Gogol, Päällysviitta

Advertisement