Levollinen hidastuminen

Kuljeskelemme yliopistolla ja etsimme lepopaikkoja. Hortoilemme ja ajelehdimme, poikkeamme tutuilta reiteiltämme. Tarkastelemme tiloja väsyneen opiskelijan silmin. Millaisiksi tilat on rakennettu ja minkälaiselle opiskelijalle ne on suunniteltu? Onko huomioitu väsynyt opiskelija? Minkälaisia paikkoja löytyy kampukselta ja kaupungista ja miten ne määrittävät toiminnan mahdollisuuksiamme?

Seiniä, kaiteita, katuja ja käytäviä… Ovia ja atriumeja, valaisimia, ikkunoita ja istuimia… Aukioloaikoja, bussireittejä, lounasaikoja ja lukujärjestyksiä… Nämä ja muut aikaan ja tilaan kiinnittyneet hallinnan mekanismit pyrkivät järjestämään opiskelijan elämää siten, että yliopistolla opiskellaan, työpaikalla tehdään töitä, kaupungilla vietetään vapaa-aikaa ja kotona levätään. Mutta oikeasti se nyt vaan ei mene niin.

Ainoa suojaisa paikka löytyy portaiden alta.

”Opiskelijan” ja kenen tahansa prekaarin päivärytmi ei enää kovinkaan usein kulje kukon kiekumisesta auringonlaskuun tai kahdeksasta neljään, maanantaista perjantaihin… Päivät, viikot ja kuukaudet voivat olla todella sirpaleisia, täynnä silppua ja kaikenlaista monisähläystä: aamulla kirjastoon printtaamaan essee, sitten luennoille, kiireesti Kelaan, iltapäivällä syömään (jos ehtii), sitten hammaslääkäriin, taas luennolle, illalla kirjastoon tekemään seminaarityötä (vaikka oikeastaan pitäisi lukea jo tenttikirjoja seuraavan viikon tenttejä varten) ja samalla hoitamaan ystävyyssuhteita facebookissa ja vastailemaan sähköposteihin, sitten kauppaan ostamaan iltapalaa ja kaverin kanssa kaljalle, sen jälkeen muutamaksi tunniksi nukkumaan ennen aamuyön työvuoroa siivoojana.

Prekaarin elämän metropolissa erilaiset alueet ja eri aikaa elävät paikat sykkivät samanaikaisesti, eikä yhtenäistä kronotooppista karttaa voida piirtää. Enää ei ole tehdasta, jossa tila, aika ja toiminta yhdistyisivät. Oikeastaan arki voi koostua mitä erilaisimmista opiskelun, palkkatyön ja muun työn, perheen, ystävien ja vapaa-ajan vaihtelevista yhdistelmistä, kerrostumisista ja rytmittymisistä. Useinkaan niiden muodostumiseen ei pysty itse vaikuttamaan tai tietämään ennakolta, mitä tulee tapahtumaan. Epävarma tulevaisuus ohjaa prekaarin ruumiin poukkoilua, joustamista ja venymistä tilassa ja ajassa. On oltava monessa paikassa yhtä aikaa, valmiustilassa ja varuillaan, koko ajan tavoitettavissa ja valppaana kyettävä jakamaan huomionsa eri suuntiin.

Pysähtyminen, vetäytyminen tai sulkeutuminen ei ole suotavaa:
”nukkuva ihminen taas keskittyy liikaa ja irtautuu maailmasta. Hän ei huomaa mitään. Häntä on siis kontrolloitava nopeuttamalla, hänet on palautettava huomiotalouden piiriin.” (maanmittauslaitos.wordpress.com)

Pysähtyminen ei ole suotavaa.

”kammottavia käytäviä, jotka on kuin tehty siihen, ettei siellä missään nimessä voisi olla mukavasti. Koko talo vaikuttaa suurelta metroasemalta. — Käytävä on läpikulkua eikä mitään muuta varten, vaikka se olisikin 10 metriä leveä ja 50 metriä pitkä” (maanmittauslaitos.wordpress.com)

Yliopisto on paikka, jossa ei kuuluisi levätä. Sillä lepo, makaava keho, hidastunut hengitys, kuorsaus, tuhina… ne eivät kuulu tänne. Jokainen meistä tietää sen. Jokainen meistä yksin tietää sen.

Mutta yhdessä voimme mennä tyhjään huoneeseen. Emme laita valoja päälle. Ensin yksi kokeilee, miten tuoleilla voisi maata, sitten toinen menee pöydälle. Pian loput käyvät lattialle. Istuma-asennosta valumme makuulle ja lattia on lämmin. Yhdessä tiedämme, että täällä todellakin voi levätä, olla makuuasennossa ja antaa hengityksen tasaantua.

Makuuasento on pysähdyttävä.

Hämärä valo tulee lasin läpi: siellä he istuvat koneidensa ääressä pitkänä rivinä, toistuvina riveinä. Selät kumarassa, näytön sininen valo kasvoillaan. Prekaari keho perusasennossa. Jokainen heistä yksin tietää, että tuossa paikassa ja tuossa asennossa täytyy tehdä töitä. Jokainen heistä yksin kuvittelee, että kaikki muut tekevät töitä ja vain minä en saa mitään aikaiseksi, surffaan facebookissa, uutisvirrassa, sähköpostissa… Jokainen heistä kohdistaa siksi tärkeännäköisen katseensa muka keskittyneenä kiinteästi kohti näyttöä. He eivät katso sivuilleen. Alle metrin päässä toinen toisistaan he ovat yksin.

He ovat unohtaneet, että vieressä istuu ihminen. Sillä ei ole mitään merkitystä, onko siinä joku vai ei. He tekevät ehkä esseitään, seminaaritöitään tai gradujaan, ehkä muita töitä. Niin väsyneinä, elintoiminnot hidastuneina, vain pää käryten, silmät kirvelevinä, hartiat jumissa ja sormet jäädyksissä. Tietokoneet lämmittävät, mutta se onkin ainoa asia, joka pitää näiden opiskelijoiden aineenvaihdunnan liikkeessä. Jokaisella on vesipullo. Mutta he ovat unohtaneet, että vieressä on toinen ihminen ja he ovat yksin tavoittelemassa arvosanojaan ja opintopisteitään. He ovat yksin, ruumiittomina tietotyöläisinä:

”Tiedontuotannon tehtaassa on tuotettava aineettomia hyödykkeitä ja pysyttävä itsekin immateriaalisena.” (maanmittauslaitos.wordpress.com)

Ja kuitenkin kaikkein parhaat jutut, ihanimmat ideat, tiheimmät tekstit ja menestyksekkäimmät projektit syntyvät silloin, kun mukana ovat meidän tuntevat kehomme kipuineen ja haluineen. Liikkeessä, kosketuksessa, keskustelussa, muutoksessa. Kun työtä ja huvia ei ole erotettu, ja mukana on elämä erottamattomana yhteisenä tapahtumien tilana. Työtä, huumaa, hurmiota. Unta ja heräämistä.

Täältä hämärästä huoneesta heräämme jatkamaan etsintäämme: Onko yliopistolla tilaa levolle? Minne voi väsynyt opiskelija päänsä kallistaa? – Löytyy opiskelijatiloja, joissa nukkuminen on kiellettyä, löytyy salaisia paikkoja portaiden alta, löytyy nurkkauksia… Mutta: vaikka levolle löytyisikin paikka, ei ole aikaa. Yliopiston ja työelämän tehokkuusvaatimuksissa olemme joutuneet antamaan periksi näennäiselle kiireelle ja ajanpuutteelle, niin että näyttöpäätteellä kökkivä prekaari ruumiimme ei enää koe sellaisia hitaita, joutilaita ja hajamielisiä tapahtumia, jotka kuitenkin ovat niitä kaikkein kivoimpia ja hedelmällisimpiä. On kiire, ei ehdi, pitäisi tehdä kaikkea… Nytkin olemme sopineet, että tapaamme klo 17 Porthanian aulassa muut uniset kuljeskelijaystävämme. Mutta…

Kuljeskelu saa meidät hidastumaan. Pysähtymään joutilaaseen teenjuontiin ja unohtamaan päämäärätietoiset kartoituspyrkimyksemme. Yhtäkkiä onkin aikaa. Rauhallista ja leppoisaa punaisten sohvien suojassa. On vain uskallettava vetäytyä, tehdä ratkaiseva pako. Jäädään tänne vielä hetkeksi ja mennään sitten.

• Katso kuvia kuljeskelusta Maanmittauslaitos-blogissa: Lepopaikkojen kartoitusta – kuljeskelu yliopistolla.
• Lue unimanifesti Maanmittauslaitos-blogissa: Opiskelija tarvitsee unta! Missä ovat prekariaatin lepopaikat?
• Myös Joensuussa on väsyneitä opiskelijoita: Missä täällä voi nukkua? (Uljas 9/2010, s. 18–19)

Advertisement