Keppiä ja putkaa

Perjantaina 20.8. opiskelijat osoittivat mieltään Valtioneuvoston linnan edustalla hallituksen esittämiä opintotuen heikennyksiä vastaan: Porkkanat jäivät saamatta, ja hallitukselta tuli pelkkää keppiä. Tilaisuuden päätteeksi joukko opiskelijoita meni Valtioneuvoston linnan aulaan viemään kepilliset terveisensä Kataiselle ja hallitukselle.

Aulassa on ovesta sisään eksyviä kansalaisia ja turisteja varten erityinen pleksikarsina, jossa aulatilaa voi käydä pällistelemässä. Näin kertoi vahtimestari paikalle kutsumilleen poliiseille. Tässä tilassa oli tiivis tunnelma ja paksu ilma. Niin kai karsinassa kuuluukin. Noin viiden minuutin kuluttua kaikki opiskelijat olivat ulkona jättäen jälkeensä kasan keppejä.

***

Poliisit saapuvat pian, eivätkä päästä opiskelijoita poistumaan portailta, vaikka tilanne on jo ohi. Kiinniotto poliisilain 20 § nojalla. Alkaa matka maijan takaflapperissa kohti Kisahallia. Viimeiset tekstiviestit kavereille lähtevät, kun auto saapuu Kisiksen pihaan. Putkan ovessa lukee: ei asiakaspalvelua. Poliisi istuttaa penkeille, kaksi per penkki. Henkilöllisyyden tarkistus. Selän takaa kuuluu, kuinka konstaapeli kertoo jollekin puhelimessa henkilötunnukseni.

Pääsen samaan selliin ystävieni kanssa. Harmaat seinät, harmaa epoksilattia, keltaiset patjat. Olemme kuplassa. Katossa on valvontakamera, joka tekee kuplaan reiän. ”Kaikki menee nauhalle ja vessa vedetään ulkopuolelta.” Jonkin ajan kuluttua ovi aukeaa ja saamme metrin, pari wc-paperia. Kasaan lattialle.

Kuplastamme käsin ulkomaailma alkaa tuntua etäiseltä ja absurdilta, kun poliisi tekee seuraavan visiitin: Konstaapelilla on rytmikapulat kädessä. ”Sinullako oli hallussa nämä? Meillä on se videonauhalla. Nämä sitten  takavarikoidaan rikoksentekovälineinä.” Ovi kiinni. Tätä ei olisi uskonut, kun eskarissa opeteltiin soittamaan rytmikapuloilla.

Tässä tilanteessa, kun menettää itsensä hallinnan, taantuu avuttomuuteen ja alistuu odottavaan, passiiviseen tilaan. On irti ulkomaailmasta, kapselissa joka on hiljainen ja rauhallinen. Kuin kohtu. Ei kännykkää, ei mitään. Vain tämä paikka ja tämä aika. Ei muuta. Kuitenkin seinät ovat kylmät ja kovat, ja tilassa kaikuu.

Tiedämme, että tämä loppuu varmaankin aika pian ja pääsemme palaamaan takaisin siihen, mistä meidät irrotettiin. Sellissä olemme kuin liminaalitilassa, joka erottaa ja pysäyttää. Tämä on samalla kohtu ja hauta, jossa olo on turvattoman turvallinen. Ikkunaton luola sulkee sisäänsä: Tässä olemme me. Yhdessä, vailla kategorioita, erottelemattomina ja jakamattomina. Ajantaju häviää, mutta keskustellessa pysyy jonkinlaisessa rytmissä. Muodostamme yksikön, joka hengittää samaan tahtiin.

Voi istua, voi maata, voi venytellä tai nostaa jalat seinälle. Voi vaihtaa paikkoja. Voi käydä ovella kurkistamassa pienestä ikkunasta, kun käytävältä kuuluu askeleita. Kerran vastapäisen sellin ikkunassa näkyy jonkun silmät. Tiedämme, että ne ovat ystäviämme. Pikku ikkunasta voi vähän vilkuttaakin. On kuitenkin hämmentävää, kun ei kuitenkaan oikein voi mitään. Ikkuna on liian pieni elehtimiseen tai kommunikointiin. Morsettaminen silmäluomilla olisi mahdollista jos osaisi. Äh. Mukavampi palata keltaiselle patjalle istuskelemaan ja jatkaa juttelemista.

Oven pikku räppänän lisäksi toinen kanava sellin ulkopuolelle on valvontakamera, josta meitä ehkä katsotaan. Yhteys on kuitenkin yksisuuntainen. Huoneen ylänurkassa taitaa olla myös kuuntelulaite. Herjaamme poliiseja kuiskaten. Myöhemmin respassa huomaan, että valvontakamerasta ilmoittavassa tarrassa lukee Pelco. Miten sopivaa. Tämä yli 70-vuotias turvallisuusalan yritys on sentään nimessään rehellinen; nykyään pelkoa lietsotaan pikemminkin turvallisuus-sanastolla. Sellissä valvontakamera kontrolloi käyttäytymistä voimakkaasti: suljetussa, erillisessä tilassa eivät sosiaaliset normit tai yhteisöllinen järjestys ole voimassa – tällainen poikkeustila voisi kenties tuntua houkuttelevalta, ellei olisi kameran valvovaa katsetta.

Yht’äkkiä ovi avataan ja meidät päästetään ulos. Olemme taas vastaanottotiskin luona odottelemassa. On jotenkin turvaton olo. Tuntuu, että meidät repäistiin liian äkkiä sellistä ulos, kuin linnun poikaset pesästään. Olisinko muka halunnut vielä jäädä sinne? Voiko näin nopeasti kehittyä Tukholma-syndrooma, myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa? Paljain jaloin, sukkasillaan odottelemme ja seuraamme poliisin ensiluokkaista taituruutta tietotekniikan parissa. Kuluu melkein tunti. Puheluita. Kiroilua. Sisään tuodaan uusia kiinniotettuja. Poliisi sanoo eräälle: ”Yks putkareissu kuuluu yleissivistykseen, mutta toinen kerta on jo huonompi juttu.”

Konstaapeli lukee pleksin takaa: ”Rikkomus ja tekotapa: Tunkeutui laittomasti Valtioneuvoston linnaan häiritsemään ministerien kokousta meteliä pitämällä ja keppejä heittelemällä.” – ”Ei pidä paikkaansa.” – ”Kiistää teon. Kertoo, että ei tunkeutunut rakennukseen, vaan meni avoimesta ovesta julkiseen tilaan.”

Vihdoin pääsemme ulos. Voimme puhua vapaasti ja syödä suklaata. Ulkona kaupunkitilassa meitä rajoittavat ja ohjaavat toisenlaiset kontrollin muodot.

***

Lisää opiskelijoiden Keppiä Kataiselle -tapahtumasta:

• YLEn TV-uutiset: Opiskelijajärjestöt ovat tyytymättömiä
• Vallankumouksen hedelmiä: Viimeinkin opiskelijat otetaan vakavasti.