Skip to content

Levollinen hidastuminen

06/12/2010

Kuljeskelemme yliopistolla ja etsimme lepopaikkoja. Hortoilemme ja ajelehdimme, poikkeamme tutuilta reiteiltämme. Tarkastelemme tiloja väsyneen opiskelijan silmin. Millaisiksi tilat on rakennettu ja minkälaiselle opiskelijalle ne on suunniteltu? Onko huomioitu väsynyt opiskelija? Minkälaisia paikkoja löytyy kampukselta ja kaupungista ja miten ne määrittävät toiminnan mahdollisuuksiamme?

Seiniä, kaiteita, katuja ja käytäviä… Ovia ja atriumeja, valaisimia, ikkunoita ja istuimia… Aukioloaikoja, bussireittejä, lounasaikoja ja lukujärjestyksiä… Nämä ja muut aikaan ja tilaan kiinnittyneet hallinnan mekanismit pyrkivät järjestämään opiskelijan elämää siten, että yliopistolla opiskellaan, työpaikalla tehdään töitä, kaupungilla vietetään vapaa-aikaa ja kotona levätään. Mutta oikeasti se nyt vaan ei mene niin.

Ainoa suojaisa paikka löytyy portaiden alta.

Ainoa suojaisa paikka löytyy portaiden alta.

”Opiskelijan” ja kenen tahansa prekaarin päivärytmi ei enää kovinkaan usein kulje kukon kiekumisesta auringonlaskuun tai kahdeksasta neljään, maanantaista perjantaihin… Päivät, viikot ja kuukaudet voivat olla todella sirpaleisia, täynnä silppua ja kaikenlaista monisähläystä: aamulla kirjastoon printtaamaan essee, sitten luennoille, kiireesti Kelaan, iltapäivällä syömään (jos ehtii), sitten hammaslääkäriin, taas luennolle, illalla kirjastoon tekemään seminaarityötä (vaikka oikeastaan pitäisi lukea jo tenttikirjoja seuraavan viikon tenttejä varten) ja samalla hoitamaan ystävyyssuhteita facebookissa ja vastailemaan sähköposteihin, sitten kauppaan ostamaan iltapalaa ja kaverin kanssa kaljalle, sen jälkeen muutamaksi tunniksi nukkumaan ennen aamuyön työvuoroa siivoojana.

Prekaarin elämän metropolissa erilaiset alueet ja eri aikaa elävät paikat sykkivät samanaikaisesti, eikä yhtenäistä kronotooppista karttaa voida piirtää. Enää ei ole tehdasta, jossa tila, aika ja toiminta yhdistyisivät. Oikeastaan arki voi koostua mitä erilaisimmista opiskelun, palkkatyön ja muun työn, perheen, ystävien ja vapaa-ajan vaihtelevista yhdistelmistä, kerrostumisista ja rytmittymisistä. Useinkaan niiden muodostumiseen ei pysty itse vaikuttamaan tai tietämään ennakolta, mitä tulee tapahtumaan. Epävarma tulevaisuus ohjaa prekaarin ruumiin poukkoilua, joustamista ja venymistä tilassa ja ajassa. On oltava monessa paikassa yhtä aikaa, valmiustilassa ja varuillaan, koko ajan tavoitettavissa ja valppaana kyettävä jakamaan huomionsa eri suuntiin.

Pysähtyminen, vetäytyminen tai sulkeutuminen ei ole suotavaa:
”nukkuva ihminen taas keskittyy liikaa ja irtautuu maailmasta. Hän ei huomaa mitään. Häntä on siis kontrolloitava nopeuttamalla, hänet on palautettava huomiotalouden piiriin.” (maanmittauslaitos.wordpress.com)

Pysähtyminen ei ole suotavaa.

Pysähtyminen ei ole suotavaa.


”kammottavia käytäviä, jotka on kuin tehty siihen, ettei siellä missään nimessä voisi olla mukavasti. Koko talo vaikuttaa suurelta metroasemalta. — Käytävä on läpikulkua eikä mitään muuta varten, vaikka se olisikin 10 metriä leveä ja 50 metriä pitkä” (maanmittauslaitos.wordpress.com)

Yliopisto on paikka, jossa ei kuuluisi levätä. Sillä lepo, makaava keho, hidastunut hengitys, kuorsaus, tuhina… ne eivät kuulu tänne. Jokainen meistä tietää sen. Jokainen meistä yksin tietää sen.

Mutta yhdessä voimme mennä tyhjään huoneeseen. Emme laita valoja päälle. Ensin yksi kokeilee, miten tuoleilla voisi maata, sitten toinen menee pöydälle. Pian loput käyvät lattialle. Istuma-asennosta valumme makuulle ja lattia on lämmin. Yhdessä tiedämme, että täällä todellakin voi levätä, olla makuuasennossa ja antaa hengityksen tasaantua.

Makuuasento on pysähdyttävä.

Makuuasento on pysähdyttävä.

Hämärä valo tulee lasin läpi: siellä he istuvat koneidensa ääressä pitkänä rivinä, toistuvina riveinä. Selät kumarassa, näytön sininen valo kasvoillaan. Prekaari keho perusasennossa. Jokainen heistä yksin tietää, että tuossa paikassa ja tuossa asennossa täytyy tehdä töitä. Jokainen heistä yksin kuvittelee, että kaikki muut tekevät töitä ja vain minä en saa mitään aikaiseksi, surffaan facebookissa, uutisvirrassa, sähköpostissa… Jokainen heistä kohdistaa siksi tärkeännäköisen katseensa muka keskittyneenä kiinteästi kohti näyttöä. He eivät katso sivuilleen. Alle metrin päässä toinen toisistaan he ovat yksin.

He ovat unohtaneet, että vieressä istuu ihminen. Sillä ei ole mitään merkitystä, onko siinä joku vai ei. He tekevät ehkä esseitään, seminaaritöitään tai gradujaan, ehkä muita töitä. Niin väsyneinä, elintoiminnot hidastuneina, vain pää käryten, silmät kirvelevinä, hartiat jumissa ja sormet jäädyksissä. Tietokoneet lämmittävät, mutta se onkin ainoa asia, joka pitää näiden opiskelijoiden aineenvaihdunnan liikkeessä. Jokaisella on vesipullo. Mutta he ovat unohtaneet, että vieressä on toinen ihminen ja he ovat yksin tavoittelemassa arvosanojaan ja opintopisteitään. He ovat yksin, ruumiittomina tietotyöläisinä:

”Tiedontuotannon tehtaassa on tuotettava aineettomia hyödykkeitä ja pysyttävä itsekin immateriaalisena.” (maanmittauslaitos.wordpress.com)

Ja kuitenkin kaikkein parhaat jutut, ihanimmat ideat, tiheimmät tekstit ja menestyksekkäimmät projektit syntyvät silloin, kun mukana ovat meidän tuntevat kehomme kipuineen ja haluineen. Liikkeessä, kosketuksessa, keskustelussa, muutoksessa. Kun työtä ja huvia ei ole erotettu, ja mukana on elämä erottamattomana yhteisenä tapahtumien tilana. Työtä, huumaa, hurmiota. Unta ja heräämistä.

Täältä hämärästä huoneesta heräämme jatkamaan etsintäämme: Onko yliopistolla tilaa levolle? Minne voi väsynyt opiskelija päänsä kallistaa? – Löytyy opiskelijatiloja, joissa nukkuminen on kiellettyä, löytyy salaisia paikkoja portaiden alta, löytyy nurkkauksia… Mutta: vaikka levolle löytyisikin paikka, ei ole aikaa. Yliopiston ja työelämän tehokkuusvaatimuksissa olemme joutuneet antamaan periksi näennäiselle kiireelle ja ajanpuutteelle, niin että näyttöpäätteellä kökkivä prekaari ruumiimme ei enää koe sellaisia hitaita, joutilaita ja hajamielisiä tapahtumia, jotka kuitenkin ovat niitä kaikkein kivoimpia ja hedelmällisimpiä. On kiire, ei ehdi, pitäisi tehdä kaikkea… Nytkin olemme sopineet, että tapaamme klo 17 Porthanian aulassa muut uniset kuljeskelijaystävämme. Mutta…

Kuljeskelu saa meidät hidastumaan. Pysähtymään joutilaaseen teenjuontiin ja unohtamaan päämäärätietoiset kartoituspyrkimyksemme. Yhtäkkiä onkin aikaa. Rauhallista ja leppoisaa punaisten sohvien suojassa. On vain uskallettava vetäytyä, tehdä ratkaiseva pako. Jäädään tänne vielä hetkeksi ja mennään sitten.

Mainokset

Sukkien tärkeydestä

12/11/2010
tags:

Sanoja Vastaopinto-oppaasta

14/10/2010

Tällainen kirja on ilmestynyt. Julkkaribileissä 8.10. kuultiin Vastaopinto-oppaasta valikoituja sanoja. Runoja jotka syntyivät ottamalla ympäriltä sanoja pois, sanoja jotka jäivät rivien väliin ja keskusteluihin:


 

Yliopisto voisi olla paikka…

yliopisto voisi olla paikka

opiskelupaikka
maisteripaikka
työpaikka
opiskelijaedustuspaikka
parkkipaikka
koulutuspaikka
kohtaamispaikka
tiedon ja vallan paikka
paikka yhteiskunnan hierarkiassa

paikka joka lannistaa
paikka joka innostaa

mutta
kaikenlainen häilyvä toiminta joutuu etsimään paikkansa muualta

tiede ei enää olekaan universaalia vaan paikallista
yliopisto voisi olla paikka…


 

Etappi

Matkalippusi saat pääsykokeesta.

Kulje etapista etappiin,
etene jotta etenet.
Älä elä, se ei vetele.

Opintopolkusi on suora ja selkeä.
Matkalla on viisi tarkistuspistettä.
Älä alita etenemiskriteerejä,

…sillä silloin saatat pysähtyä,
katsoa ympärillesi,
kohdata toisen ihmisen,
huomata hetken jolloin
ovet aukeavat ja asemalaiturin pöly tulee sisään,
leijailee auringon paisteessa ja houkuttelee ulos…

Mutta matkan täytyy jatkua.
Ja tämä kulkuneuvo pysyy aikataulussaan.

Matkasi koostuu toisiaan saumattomasti seuraavista,
ajallisesti oikeaan opintopolun kohtaan sijoittuvista
ohjauspalveluista ja kursseista.

Matka alkaa ja päättyy
määräaikaan mennessä.
Kulje etapista etappiin,
varo etenemisestettä!

Matkan aikana ei saa puhua kiinni jäämisestä,
se antaa väärän mielikuvan etappi-poiminnoista.

Älä siis jää kiinni etenemisesteeseen,
sillä silloin saatat huomata, että yliopisto ei ole matka…

Saatat huomata, että
se on paikka jossa keskustelet kiivaasti sinulle tärkeistä asioista
se on kokemus jossa elämäsi virtaukset muodostavat pyörteitä
se ei ole irrallaan elämästäsi, elämäsi on osa yliopistoa
se leijuu ilmassa, se häilyy mukanasi, se läpäisee

se on kaupunginosa, jossa vietät paljon aikaa tutuissa paikoissa:

syöt Kaivopihalla, nukut Aleksandriassa
teet töitä kirjastossa
käärit leivän servettiin
tapaat kavereita kuppilassa
katsot auringonlaskua Siltavuoren kallioilla
juot, juttelet, palelet.

kirjoitat manifestia, teet valtauksen, osoitat mieltäsi, varastat kopiopaperia, maksat laskuja,
jännität katsooko hän sinua tänään.

itket vessassa, katselet lähtevien laivojen savupiippuja, löydät ystäviä,
innostut, lannistut, poukkoilet ja pysähdyt.

Makaat lattialla, kiipeät katolle, tiirikoit ikkunan auki. Vedät henkeen.

Unohdat opiskella, mutta opit.
Unohdat etapit, mutta elät.
Unohdat, että toiset kuvittelevat sinun olevan matkustaja,
matkalla lähtöruudusta suoraan määränpäähän.

Unohda se,
sillä yliopisto ei ole matka.


 

Mitä minussa tapahtui

Mitä minussa tapahtui, kun ensimmäisenä syksynä tulin yliopistolle ja sain käteeni valmiiksi tehdyn lukujärjestyksen aikatauluineen ja tenttikirjoineen?
Mitä minussa tapahtui, kun kävin joka ilta töissä enkä ehtinyt lukea tenttikirjoja?
Entä mitä minussa tapahtui, kun professori työnsi päänsä syliini?
Mitä minussa tapahtui, kun sain etappikirjeen jossa kerrottiin etten saa kirjautua läsnä olevaksi?
Mitä minussa tapahtui, kun minut heitettiin ulos tiedekunnan kansliasta?
Mitä minussa tapahtui, kun henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekeminen ja käsittely vei enemmän aikaa kuin itse suunnitelman toteuttaminen?
Tai mitä minussa tapahtui, kun en tuntenut ketään luennolla istuvista?
Mitä minussa tapahtui, kun opettaja sanoi etten saa osallistua opetukseen?
Entä mitä tapahtui, kun en saanut pitää hiuksiani auki vuosijuhlissa?
Mitä minussa tapahtui, kun käsivarsissani oli mustelmat, koska luentosalin penkeissä oli niin huono istua ja oli pakko nojata terävään pöydänreunaan joka päivä, monta tuntia?
Mitä minussa tapahtui sillä hetkellä, kun katsoin professoria silmiin?

Mitä minussa tapahtui, kun kirjastovirkailija oli minulle ystävällinen?
Mitä minussa tapahtui, kun nukuin Porthanian sohvalla?
Tai mitä tapahtui, kun heitin lentolehtisiä hallintorakennuksen katolta?
Mitä minussa tapahtui, kun en voinut sanoa että olen niin rakastunut, etten varmasti aio tehdä seminaarityötäni ajoissa?
Entä mitä minussa tapahtui, kun poltin pilveä päärakennuksen vessassa?
Mitä minussa tapahtui, kun vietin yön vallatussa päärakennuksessa?
Mitä minussa tapahtui, kun juoksin yliopiston käytävällä?

Mitä minussa tapahtui, kun tuntematon opiskelija ilahtui saadessaan Vastaopinto-oppaan?
Mitä minussa tapahtuu tänään täällä?


 

Kivi on ikuinen, kivi kestää

25/09/2010

Sain kiven.

Se on kädessäni.
Se pyörii kädessäni.
Se on sopiva.

Se on,
vaikka en pidä siitä kiinni.
Se ei ole rauhaton.

Kuuntelen sitä,
hengästyn.

Se ottaa lämmön,
se pitää sen.

Piirrän sillä kuvioita kasvoihin.

Se on sydän.
Se on pieni,
se on suuri.
Siinä on punaista.

Yleensä löydän kivet itse.

Pidän sitä kädessä.
Pidän sitä kädessä.

Virastossa, jossa…

28/08/2010



”Virastossa, jossa… mutta parasta olla sanomatta missä virastossa. Mitkään eivät ole sen helpommin ärtyviä kuin erilaiset virastot, rykmentit, kansliat ja, lyhyesti sanoen, kaikenlaiset virkakunnat.”

– Nikolai Gogol, Päällysviitta

Viisi opiskelijaa kulkee pitkin Porkkalankatua kohti Helsingin oikeustaloa. Vastatuulessa sataa: ”Virkistävää”, toteaa eräs. Vanha viinatehdas näyttää jo kaukaa katsottuna mahtipontiselta ja uhkaavalta. Säännölliset ikkunarivit, selkeät linjat. Yksityiskohdat toistuvat samanlaisina joka suunnalla. Tämä oikeustehdas muistuttaa hyvin paljon Tempelhofin lentoasemaa. Talo on liian suuri ihmiselle.

Porttikongista pihaan astuessa on edessä todellinen tyrmäys: Rakennus kaatuu päälle, piha on aivan liian pieni, olen yht’äkkiä liian lähellä taloa, on pakko katsoa ylös, taivas on liian kirkas, talo on liian synkkä. Tuntuu silmissä. Piha on toisesta päästä avoin: Horisonttiin katsoessa voi aavistaa, että siellä on meri. Tämä talo kutistaa ihmisen. Hän on pieni papana oikeusjärjestelmän juurella jo ennen kuin ketään on syytetty tai tuomittu.

Sisään pääsee vain yhdestä ovesta. Turvatarkastuksessa laukut läpivalaistaan. Pihdit saa olla, mutta kynsisaksia ei. Laukkujen penkomista, tavaroiden levittelyä liukuhihnalle, lisää vartijoita, kuittailua, vittuilua. Kuittia vastaan saa sakset takaisin. Yleensä vain köyhällä ei ole varaa yksityisyyteen, mutta täällä kaikki joutuvat esittelemään laukkunsa sisällön läpivalaisussa. Rikas rouva toki voi jättää tavaransa myös autoon toisin kuin metrolla matkustava prekaari opiskelija, jolla koko elämä kulkee olkalaukussa.

Lentokenttätunnelma jatkuu sisällä aulassa, jossa kahdella suurella näytöllä on näkyvissä päivän oikeudenkäynnit nimineen ja numeroineen. Yksityisyyden menettää myös oikeudessa. Penkeillä istuskelee odottavia ihmisiä. Mutta he eivät odota lomamatkan alkamista tai uuden päällysviitan valmistumista. Vain muutamat puhelevat hiljakseen.

”Kuudenteen kerrokseen ja soittakaa ovikelloa.” – Täällä sentään on ovikello, jottemme vahingossa tunkeudu laittomasti mihinkään. Hissiaulasta tulemme muutaman metrin levyiseen huoneeseen, jossa ei oikeastaan ole mitään, vain ovia ja luukku. ”Uuh, tämä muistuttaa kummasti sitä Valtioneuvoston aulan lasikoppia…”

Ovikelloa soittamalla ei kuitenkaan aukene ovi, vaan sen vieressä oleva luukku. Lasin takana pimeässä kopissa on mies, joka ottaa paperimme vastaan. Luukku on aukko viraston maailmaan, joka on visusti eristetty meidän maailmastamme. Näemme lasikopin läpi, että siellä on ehkä huoneita ja ihmisiä, mutta olemme auttamattomasti toisella puolella, pienessä onkalossa, joka viraston maailmaan on koverrettu ulkopuolelta tulevien ihmisten vierailuja varten.

Sama asetelma on läsnä paitsi virastoissa myös pankeissa ja kaupoissa: Tällaisessa virastoarkkitehtuurissa keskeistä on erityinen tiski, joka erottaa ihmisen ja byrokratian maailmat toisistaan. Tiskin takana on toinen todellisuus, johon et pääse käsiksi muuten kuin oikealla valuutalla, olipa se sitten valituskirjelmä, käteinen, pankkikortti tai hakemuslomake.

Sinun on osattava puhua erityistä kieltä, jotta voit kommunikoida tiskillä. Virkailijakin on ihminen, mutta hän ei puhu tai toimi kuten ihminen, vaan kuten virasto: Vuosia sitten Kela alensi opintotukeani ”puolisoni tulojen perusteella”. Asuin kuitenkin kaverini kanssa kimppakämpässä, joten minulla ei ollut puolisoa, vaan kämppis, vaikka meillä olikin yhteinen vuokrasopimus. Selitin sinkkuuttani Kelan toimistossa, mutta virkailija ei ymmärtänyt puhettani, vaan aloitti jokaisen lauseensa: ”Niin tämä sinun puolisosi…”

Tiskillä olet vastakkain järjestelmän kanssa, ja hyvin harvoin ja vain erityisestä perusteesta voit päästä istumaan virkailijan kanssa rinnakkain saman pöydän ääreen… Tässä maailmojen rajalla asioita ei tehdä yhdessä, vaan vastatusten.

Tällaiseen asioimiseen tarvittavaa kansliaälyä kuitenkin opitaan jo koulussa. Vaikka koulussa ei opettajan ja oppilaiden välillä ole viraston tiskiä, vaan opettajan pöytä, siellä noudatetaan elämälle vieraita oppituntien ja -aineiden jakoja, tehdään kokeita ja pistokokeita, saadaan arvosanoja ja opitaan, että laittamalla rastin oikeaan ruutuun saa palkinnon. Siellä opitaan myös että opettajilla on oma opettajainhuone, mutta oppilailla ei, ja että opettaja tarkkailee oppilaita ja antaa luvan puhua ja määrää myös puheenaiheen. Koululainen oppii toimimaan ympäristössä, jossa liikkuminen, puhuminen ja ajankäyttö on tarkasti säänneltyä.

Mutta ongelma on, että se ei ole elämää. Se on kansliaelämää, jota myös Päällysviitan puhtaaksikirjoittaja Akaki Akakijevitš viettää:

”korkeintaan silloin, kun hevosen turpa, ties mistä ilmaantunut, laskeutui hänen olkapäälleen ja puhalsi sieraimistaan kokonaisen tuulispään hänen poskelleen – vasta silloin hän havaitsi, ettei ollutkaan keskellä kirjoittamaansa riviä, vaan pikemminkin keskellä katua.”

– Nikolai Gogol, Päällysviitta

Keppiä ja putkaa

23/08/2010

Perjantaina 20.8. opiskelijat osoittivat mieltään Valtioneuvoston linnan edustalla hallituksen esittämiä opintotuen heikennyksiä vastaan: Porkkanat jäivät saamatta, ja hallitukselta tuli pelkkää keppiä. Tilaisuuden päätteeksi joukko opiskelijoita meni Valtioneuvoston linnan aulaan viemään kepilliset terveisensä Kataiselle ja hallitukselle.

Aulassa on ovesta sisään eksyviä kansalaisia ja turisteja varten erityinen pleksikarsina, jossa aulatilaa voi käydä pällistelemässä. Näin kertoi vahtimestari paikalle kutsumilleen poliiseille. Tässä tilassa oli tiivis tunnelma ja paksu ilma. Niin kai karsinassa kuuluukin. Noin viiden minuutin kuluttua kaikki opiskelijat olivat ulkona jättäen jälkeensä kasan keppejä.

***

Poliisit saapuvat pian, eivätkä päästä opiskelijoita poistumaan portailta, vaikka tilanne on jo ohi. Kiinniotto poliisilain 20 § nojalla. Alkaa matka maijan takaflapperissa kohti Kisahallia. Viimeiset tekstiviestit kavereille lähtevät, kun auto saapuu Kisiksen pihaan. Putkan ovessa lukee: ei asiakaspalvelua. Poliisi istuttaa penkeille, kaksi per penkki. Henkilöllisyyden tarkistus. Selän takaa kuuluu, kuinka konstaapeli kertoo jollekin puhelimessa henkilötunnukseni.

Pääsen samaan selliin ystävieni kanssa. Harmaat seinät, harmaa epoksilattia, keltaiset patjat. Olemme kuplassa. Katossa on valvontakamera, joka tekee kuplaan reiän. ”Kaikki menee nauhalle ja vessa vedetään ulkopuolelta.” Jonkin ajan kuluttua ovi aukeaa ja saamme metrin, pari wc-paperia. Kasaan lattialle.

Kuplastamme käsin ulkomaailma alkaa tuntua etäiseltä ja absurdilta, kun poliisi tekee seuraavan visiitin: Konstaapelilla on rytmikapulat kädessä. ”Sinullako oli hallussa nämä? Meillä on se videonauhalla. Nämä sitten  takavarikoidaan rikoksentekovälineinä.” Ovi kiinni. Tätä ei olisi uskonut, kun eskarissa opeteltiin soittamaan rytmikapuloilla.

Tässä tilanteessa, kun menettää itsensä hallinnan, taantuu avuttomuuteen ja alistuu odottavaan, passiiviseen tilaan. On irti ulkomaailmasta, kapselissa joka on hiljainen ja rauhallinen. Kuin kohtu. Ei kännykkää, ei mitään. Vain tämä paikka ja tämä aika. Ei muuta. Kuitenkin seinät ovat kylmät ja kovat, ja tilassa kaikuu.

Tiedämme, että tämä loppuu varmaankin aika pian ja pääsemme palaamaan takaisin siihen, mistä meidät irrotettiin. Sellissä olemme kuin liminaalitilassa, joka erottaa ja pysäyttää. Tämä on samalla kohtu ja hauta, jossa olo on turvattoman turvallinen. Ikkunaton luola sulkee sisäänsä: Tässä olemme me. Yhdessä, vailla kategorioita, erottelemattomina ja jakamattomina. Ajantaju häviää, mutta keskustellessa pysyy jonkinlaisessa rytmissä. Muodostamme yksikön, joka hengittää samaan tahtiin.

Voi istua, voi maata, voi venytellä tai nostaa jalat seinälle. Voi vaihtaa paikkoja. Voi käydä ovella kurkistamassa pienestä ikkunasta, kun käytävältä kuuluu askeleita. Kerran vastapäisen sellin ikkunassa näkyy jonkun silmät. Tiedämme, että ne ovat ystäviämme. Pikku ikkunasta voi vähän vilkuttaakin. On kuitenkin hämmentävää, kun ei kuitenkaan oikein voi mitään. Ikkuna on liian pieni elehtimiseen tai kommunikointiin. Morsettaminen silmäluomilla olisi mahdollista jos osaisi. Äh. Mukavampi palata keltaiselle patjalle istuskelemaan ja jatkaa juttelemista.

Oven pikku räppänän lisäksi toinen kanava sellin ulkopuolelle on valvontakamera, josta meitä ehkä katsotaan. Yhteys on kuitenkin yksisuuntainen. Huoneen ylänurkassa taitaa olla myös kuuntelulaite. Herjaamme poliiseja kuiskaten. Myöhemmin respassa huomaan, että valvontakamerasta ilmoittavassa tarrassa lukee Pelco. Miten sopivaa. Tämä yli 70-vuotias turvallisuusalan yritys on sentään nimessään rehellinen; nykyään pelkoa lietsotaan pikemminkin turvallisuus-sanastolla. Sellissä valvontakamera kontrolloi käyttäytymistä voimakkaasti: suljetussa, erillisessä tilassa eivät sosiaaliset normit tai yhteisöllinen järjestys ole voimassa – tällainen poikkeustila voisi kenties tuntua houkuttelevalta, ellei olisi kameran valvovaa katsetta.

Yht’äkkiä ovi avataan ja meidät päästetään ulos. Olemme taas vastaanottotiskin luona odottelemassa. On jotenkin turvaton olo. Tuntuu, että meidät repäistiin liian äkkiä sellistä ulos, kuin linnun poikaset pesästään. Olisinko muka halunnut vielä jäädä sinne? Voiko näin nopeasti kehittyä Tukholma-syndrooma, myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa? Paljain jaloin, sukkasillaan odottelemme ja seuraamme poliisin ensiluokkaista taituruutta tietotekniikan parissa. Kuluu melkein tunti. Puheluita. Kiroilua. Sisään tuodaan uusia kiinniotettuja. Poliisi sanoo eräälle: ”Yks putkareissu kuuluu yleissivistykseen, mutta toinen kerta on jo huonompi juttu.”

Konstaapeli lukee pleksin takaa: ”Rikkomus ja tekotapa: Tunkeutui laittomasti Valtioneuvoston linnaan häiritsemään ministerien kokousta meteliä pitämällä ja keppejä heittelemällä.” – ”Ei pidä paikkaansa.” – ”Kiistää teon. Kertoo, että ei tunkeutunut rakennukseen, vaan meni avoimesta ovesta julkiseen tilaan.”

Vihdoin pääsemme ulos. Voimme puhua vapaasti ja syödä suklaata. Ulkona kaupunkitilassa meitä rajoittavat ja ohjaavat toisenlaiset kontrollin muodot.

***

Lisää opiskelijoiden Keppiä Kataiselle -tapahtumasta:

Valokuvan voimasta

12/08/2010

Joukko opiskelijoita kuljeskelee kameroiden kanssa yliopiston vanhassa päärakennuksessa. He ovat tulleet valokuvaamaan toisiaan yliopiston tiloissa. He etsivät sopivia patsaita. Käytävältä löytyy fläppitaulu ja tussi. ”Mitä kirjoittaisin?” – ”Mitä haluat sanoa?” – ”Auts?”

Seinää vasten nojaa irtonainen ikkuna. ”Tästä saa hienon omakuvan.” Ikkunaruutu kehystää heijastuksen. Heijastuksen kautta näkyy remonttimuovilla peitetty ikkuna-aukko. Ikkunalauta on liian kapea istumiseen.

Käytävältä löytyy yksinäinen patsaan jalusta. Patsas, Noppaa pelaava tyttö, on poissa. Jokainen vuorollaan nousee jalustalle, toisten patsaiden väliin. Vaalean kipsin rinnalle tulee värikäs ihminen. ”Jos on patsas ei oikein voi tehdä mitään.”

Korkea aula houkuttelee kuvaamaan ylhäältä alas. Alhaalla he pyörivät ja asettuvat makaamaan kalkkikivilattialle. ”Onkohan lattia viileä? He näyttävät niin pieniltä tuolla alhaalla. Mutta onnellisilta.” Ohi kulkeva vahtimestari tyytyy vain katsomaan.

Portaiden yläpäässä on tasanne, joka kutsuu astelemaan edes takaisin. Se on kuin catwalk, umpikuja joka ei johda mihinkään. ”Täällä olen ylempänä kuin nuo patsaat.”

On mentävä vielä toiseen atriumiin. ”Aleksandrian ATK-montussa voisi käpertyä sikiöasentoon.” Montussa kolme opiskelijaa nousee punaisille pöydille makaamaan. Pöytien muotokin on kuin sikiöasennossa makaamista varten. On hiljaista ja pöly leijailee ylimmällä parvella auringonvalossa. Neljännestä kerroksesta katsottuna he muistuttavat nukkumaan käyneitä peukaloisia. Yksi näyttää kuolleelta. Kameran ääni kuuluu.

”Miksen käynyt makuulle siihen patsaan jalustalle? Se olisi ollut hienoa.”

***

Yliopistossa, niin kuin monissa julkisissa tiloissa, on paljon suuria aulatiloja ja käytäviä. Vanhassa päärakennuksessa tilaa leimaavat myös patsaat ja pylväät. Tällaiset tilat eivät ole oleilua varten, vaan ne on jätetty tyhjiksi läpikulkupaikoiksi, joissa on vain muutama penkki tai tuoli. Paikka on kuin museo, jossa vain kuljetaan ja katsellaan patsaita tai ihaillaan ”upeaa” arkkitehtuuria ja taidehistoriaa.

Ooohh...

... taidetta!!

Se, mitä täällä ei kuulu tehdä, on makaaminen. Se, mitä yliopistossa ei kuulu tehdä, on makaaminen. Lattialla maatessa tai patsaana seisoessa tila ja kokemus tilasta muuttuvat.

Mutta mikä sitten on valokuvan voima? Miksi valokuvata tällaista, miksei pelkkä tekeminen ja oleminen riitä? – Ehkä valokuvaa katsoessa näkee myös itsensä eri tavalla tilassa. Ehkä kuva etäännyttää ja antaa itselle mahdollisuuden siirtyä ikään kuin ulkopuolelle, katsojaksi, tarkastelemaan tilannetta, itseä ja tilaa. Valokuva on tapa kertoa asia. Myös se, että saa itse päättää missä ja miten tulee kuvatuksi, tekee valokuvattavasta aktiivisen subjektin, eikä valokuvaajan toiminnan kohteen.

Kehyksessä

Kuitenkin tuntuu, että pelkkä tekeminen, toimiminen ja (kuvaus)tilanteissa mukana oleminen riittäisi yhtä hyvin synnyttämään sen voimaantumisen kokemuksen, joka saa hymyilemään tyytyväisyydestä: kun tulee tietoiseksi tilassa liikkumisen ja olemisen normeista ja irtautuu niistä tekemällä jotain muuta.

Aleksandrian pohjalla

Lattialle heittäytyminen ja käpertyminen eivät ole alistumista tai alentumista. Käpertynyt opiskelija rentoutuu, kieltäytyy olemasta tehokas ja innovatiivinen, väistelemästä pukuäijiä ja kiireisiä korkokenkiä; hän on pysähtyneessä tilassa, hajamielinen ja vahva, eikä ole menossa minnekään.